Myöhempinä aikoina hänen työstään MikhailLermontov kirjoitti runon "Rukous". Huolimatta siitä, että kirjailija on vain 25-vuotias, hän oli jo joutunut maanpaossa ja pohtinut omaa elämäänsä. Siinä useimmiten hänen piti pelata rohkea ja maallinen leijona.
Kun hän on palannut Kaukasiasta, runoilija ymmärtää senMuuta maailmaa, joka ympäröi hänet, se on mahdotonta. Hän ei pysty tekemään tätä. Voimattomuuden tunne tekee Lermontovista kääntyvän Jumalan puoleen. Klassisen uskonnollisen koulutuksen vuoksi runoilija ei ole koskaan ottanut uskoa vakavasti. Hänen aikalaisensa usein huomautti muistiinpansa, että Lermontovin aktiivinen ja myrskyinen luonto pakotti hänet usein tekemään ensin tekoja ja sitten vain miettimään, mitä hän oli tehnyt. Runoilija ei ole koskaan yrittänyt piiloutua poliittisiin vakaumuksiinsa kapinallisena elämässä. Vain Kaukasuksella vietettyjen useiden kuukausien jälkeen hänellä oli ideoita korkeammasta alusta, johon ihmisen kohtalo on kohdistunut.
Suihkussa Lermontov on edelleen kapinallinen.Mutta hän alkaa ymmärtää, että hänen tehtävänsä ei ole vain todistaa muille heidän tyhmyys ja hyödyttömyys. Kaukasuksen jälkeen hän palaa Moskovaan, jossa hän osallistuu yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja on lähellä Maria Shcherbakovaa. Yhdessä keskustelusta nuori tyttö ilmoittaa runoilijalle, että vain Jumalalle suunnattu rukous auttaa löytämään hengellisen tasapainon ja löytää voimaa vaikeimmissa elämän hetkissä. Ei voida väittää, että tämä keskustelu teki Lermontovilta uuden tavan tarkastella maailmaa. Mutta ilmeisesti runoilija löysi oman, erityisen totuuden nuoren naisen sanoihin. Hän kirjoittaa "rukouksensa" - valoisimmaksi ja lyyriseksi teokseksi.
Runo ei sisällä pyyntöjä, parannusta jaitseruoskinnan. Runoilija tunnustaa, että yksinkertaisilla sanoilla voi olla valtaa, puhdistaa ahdistuksen sielu, suru ja raskas taakka, jotka johtuvat siitä, että henkilö on tietoinen impotenssistaan. Lermontovin runon "Rukous" -analyysi osoittaa, että runoilija otti nuoren Maria Shcherbakovan sanat vakavasti. Hän alkaa rukoilla niinä hetkinä, jolloin hänet ohjaavat omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kulmaan. Epäily on taas runoilijan toinen salaa vihollinen. Se on kuin rangaistus hänelle. Ovatko hänen toiveet ja toiveet totta? Yhtäkkiä kirjallisuuden harrastus on vain itsetuho, ja ihanteet, jotka tunnistavat ihmisten keskinäisen kunnioituksen ja tasa-arvon, ovat fiktiota, rikas mielikuvituksen hedelmä? Voidakseen päästä eroon tällaisista ajatuksista, hälventää epäilyjä ja ahdistusta yrittää löytää Lermontovin henkinen tuki.
Luodaan teos, runoilija yritti päästä eroonhän on suunnitellut. Samalla hän vahvisti uskoa omaan voimaansa. On mahdollista, että runon kirjoittaminen on pikakuoleman esihahmo. Tämä on eräänlainen parannuskeino jakeessa. Ja sen merkitys on siinä, että runoilija taistelee omia heikkouksiaan vastaan, mikä pakottaa hänet piilottamaan todelliset ajatuksensa ja tunteensa kunnon peitteen takana. Tätä osoittaa taiteellinen analyysi. Lermontovin rukous on käännekohta, joka jakaa työnsä kahteen eri jaksoon.
